Elämää paniikkihäiriön jälkeen

Kyllä, sen voi voittaa. Paniikkihäiriön. Sen pirulaisen! Olen itse kävelevä esimerkki siitä. Koko tämän blogin idea on juuri siinä, että voin kertoa sen...voiton. Ajattelin itse(kin) aikoinaan, paniikin ollessa päällä vahvana, ei tästä selviä ikinä. En pääse eroon, hautakiveen tulee luultavasti merkintä: eli paniikissa koko elämänsä. En uskonut, että selätän sitä ikinä! Olin jo oikeasti luovuttanut, hämilläni ja väsynyt. Isoin mörkö oli se, etten tiennyt miten lähestyä paniikkia. Miten lähestyä ajatusta, että sen voi voittaa. En löytänyt toivoa mistään. Niin montaa lääkettä, terapeuttia. hypnoosia ja vaikka mitä, mikään ei tehonnut. Luopuminen oli helppoa: jos ei ammattilaiset pysty auttamaan...ei itsellänikään ole mitään aseita! VÄÄRIN! Kun olisin tuon voinut sanoa itselleni aikoinaan. Juuri itselläni ja itsestäni se voitto lähti. Sinullakin on se ase, sisälläsi. Suuttuminen, raivoaminen, elämän nälkä. Sen etsiminen ja kohtaaminen, sen faktan, että voi elää ihan hyvää ja normaali

Pelko. Sitä paniikkihäiriö on. Pelkoa niin moneen asiaan: kaupassa käynti, ylipäätään paikkaan, mistä ei pääse heti pois. Nytjuuritällähetkellä ja mielellään samalla sekunnilla. Jos en pääse pois..tapahtuu jotain kauheaa. Mitä? Kuolen, seinät kaatuvat, sekoan, pyörryn, jappi loppuu, oksettaa...ihmiset ajattelevat: hullu. Näinhän se menee, ja siinä sivussa latistaa itsetuntoaan samalla. Kysymys: mitä pahimmillaan voi tapahtua? Tuo kysymys ja ajatusleikki eteenpäin avasi aika hyvin silmäni ja ajatusmaailmani aikoinaan. Terapeuttini kysyi tuota, ja vastatessani huomasin.. loppujen lopuksi mitään sellaista ei tapahtuisi, josta en selviäisi. Otsikko: eläminen pelon kanssa..sitä se oli. Elin kamuni pelon kanssa. Se oli kovin uskollinen ja ahkera kaveri. Öisinkään ei väistynyt sivultani. Vielä vähemmän yleisillä paikoilla. Meni aikaa, ennen kuin sain kipinän siihen, että minä hallitsen tuota pelkoa. Ei niin että pelko hallistee minua. Elämäni oli riippuvainen tuon pelon mielialoista: ak