Noniin, nyt on kaffemuki kädessä ja ajattelin vähän avata, miten itselläni paraneminen lähti käyntiin.
Se oli sunnuntai, muistan hyvin sen. Makasin taas sängylläni, uskaltamatta liikkua jottei pulssi nousisi ja paniikki tulisi. Ihan totta, olin aika huonossa jamassa. Minulla kävi kotiapu, kun en päässyt kauppaan, edes saattajan kanssa. Enkä uskaltanut siivotakkaan, sillä kuumuus ja pulssinnousu= ambulanssi.
Kotini oli aika pommin jäljiltä, vaikka tuo kotiapu sitä yritti pitää kondiksessa. Minä en jaksanut. Paino oli noussut jo aika lukemiin myös, sillä en liikkunut. Lohtua hain ruuasta.
Makasin siis siinä sängyllä, kiroten roskia lattialla, uskaltamatta kuitenkaan nousta tekemään mitään.
En vieläkään osaa sanoa, mikä katkaisi sen kamelinselän. About puolilta päivin sain kunnon raivarit itselleni. Siis suutuin täysin! Huusin itselleni, että nyt loppu! Nyt se ahteri ylös ja kerää ne roskat. Ja jumankauta paniikki, antaa tulla vaan! Nyt loppu, ei jaksa maata enää!! Raivona nousin, otin muovikassin ja aloin raivaamaan niitä roskia. Kuuma tuli, pulssi nousi ja huusin itselleni: antaa pumpata vaan, eiks parempaan pysty?
Pilkkasin oikeastaan paniikkia, tarkemmin ajatellen. Ajattelin sen erillisenä, loisena ja halusin sen pois. Inhosin sitä!
Sen päivän siivosin, koko päivän. Välillä kylmää vettä niskaan, että pahin olo menisi ja taas. Uhrin osa vaihtui voittajaan.
Siitä se siis lähti, askel kerrallaan.
Tunti kerrallaan voitin, sitten jo päivä kerrallaan.
Olin ravannut jo lukemattomia lääkäreitä, psykiatreja, terapeutteja jne läpi. Hoitoja, lääkkeitä...
Vaan sitten meidän Mtt sai uuden lääkärin. Hän osasi kysyä oikeita kysymyksiä, miksi, mitä sitten tapahtuu? Ja myös otti huomioon oman luonteeni, mikä taasen selitti tiettyjä luonteenpiirteitäni (vaikea selittää koko prosessia, älä välitä. Koitan parhaani mukaan)
Tähän saakka olimme keskustelleet etenemisestä, elämästä, toiveista ja miksi reagoin asioihin niinkuin reagoin.
Alatajunnassani alkoi avautumaan lukkoja menneestä, nykyhetkestä ja kaiken päälle tieto itselleni, että olin reagoinut asiohin oikeutetusti. Nämä asiat liittyvät vaikeisiin lapsuusmuistoihin, sekä äidin hoitamiseen, kun hän sairastui syöpään ja hoidin häntä loppuun saakka kotona, isäni kanssa. Elämä sen jälkeen muuttui radikaalisti, ja jäin yksin. Siitä myöhemmin vaikka lisää. Iso vaikutus oli kuitenkin toipumiseeni.
Eli, kohtaamalla asioita vapautin energiaa paniikista pääsemiseen. Noin karkeasti kirjoitettuna.
Ennen olin käynyt taksilla lääkärissä. Matkaa oli varmaan max. 3km. Samoin kaupassa, matkaa oli 500m. Taxi alle ja kauppaan. Vaikka esim sinne lääkärille meni bussi ihan ikkunani alta, ja pysäkkejä oli varmaan 3klp.
Vaan en ollut ennen mennyt niillä. Kertaakaan.
Tämän sunnuntain jälkeen yllätin lääkärini menemällä bussilla. Koko matkan. Minulle se oli iso asia. Kotiavun kanssa menin mukaan kauppaan, ja pian koko kotiapua ei edes tarvinnut!
Tämä kehitys vei aikaa, ja takapakkia tuli aina välillä. Mutta minulle oli tullut hyvä turvaverkosto, ja tiesin että saisin apua, kun tarvitsin. En ollut yksin!
Monta kertaa kuulin: ihmeparantuminen, Ja siltä se kyllä tuntuikin. Ero siihen ja nyt, en edes osaa sanoa. Entinen elämä ja nykyinen? Ehken jopa niin voisin sanoa.
Eli. Alkuun, rakenna hyvä suojaverkosto ottamaan koppia. Kun se on valmis, vapautuu sitä energiaa itse taisteluun. Jos ei ole ketään omaisia, ammatilaisiin yhteys. Oikeastaan, se on jopa parempi. Ainakin itseni oli helpompi puhua, käsitellä asioita ilman sitä tunnetta, että olen tiellä....
Tässä alkuun pieniä ajatuksia matkasta voittoon. Ensi kerralla laitan pieniä kikkoja, joita sain työkaluiksi matkalleni. Vaan tärkein oli ainakin minulle se pohjatyö. Helpompi ponnistaa.
Se oli sunnuntai, muistan hyvin sen. Makasin taas sängylläni, uskaltamatta liikkua jottei pulssi nousisi ja paniikki tulisi. Ihan totta, olin aika huonossa jamassa. Minulla kävi kotiapu, kun en päässyt kauppaan, edes saattajan kanssa. Enkä uskaltanut siivotakkaan, sillä kuumuus ja pulssinnousu= ambulanssi.
Kotini oli aika pommin jäljiltä, vaikka tuo kotiapu sitä yritti pitää kondiksessa. Minä en jaksanut. Paino oli noussut jo aika lukemiin myös, sillä en liikkunut. Lohtua hain ruuasta.
Makasin siis siinä sängyllä, kiroten roskia lattialla, uskaltamatta kuitenkaan nousta tekemään mitään.
En vieläkään osaa sanoa, mikä katkaisi sen kamelinselän. About puolilta päivin sain kunnon raivarit itselleni. Siis suutuin täysin! Huusin itselleni, että nyt loppu! Nyt se ahteri ylös ja kerää ne roskat. Ja jumankauta paniikki, antaa tulla vaan! Nyt loppu, ei jaksa maata enää!! Raivona nousin, otin muovikassin ja aloin raivaamaan niitä roskia. Kuuma tuli, pulssi nousi ja huusin itselleni: antaa pumpata vaan, eiks parempaan pysty?
Pilkkasin oikeastaan paniikkia, tarkemmin ajatellen. Ajattelin sen erillisenä, loisena ja halusin sen pois. Inhosin sitä!
Sen päivän siivosin, koko päivän. Välillä kylmää vettä niskaan, että pahin olo menisi ja taas. Uhrin osa vaihtui voittajaan.
Siitä se siis lähti, askel kerrallaan.
Tunti kerrallaan voitin, sitten jo päivä kerrallaan.
Olin ravannut jo lukemattomia lääkäreitä, psykiatreja, terapeutteja jne läpi. Hoitoja, lääkkeitä...
Vaan sitten meidän Mtt sai uuden lääkärin. Hän osasi kysyä oikeita kysymyksiä, miksi, mitä sitten tapahtuu? Ja myös otti huomioon oman luonteeni, mikä taasen selitti tiettyjä luonteenpiirteitäni (vaikea selittää koko prosessia, älä välitä. Koitan parhaani mukaan)
Tähän saakka olimme keskustelleet etenemisestä, elämästä, toiveista ja miksi reagoin asioihin niinkuin reagoin.
Alatajunnassani alkoi avautumaan lukkoja menneestä, nykyhetkestä ja kaiken päälle tieto itselleni, että olin reagoinut asiohin oikeutetusti. Nämä asiat liittyvät vaikeisiin lapsuusmuistoihin, sekä äidin hoitamiseen, kun hän sairastui syöpään ja hoidin häntä loppuun saakka kotona, isäni kanssa. Elämä sen jälkeen muuttui radikaalisti, ja jäin yksin. Siitä myöhemmin vaikka lisää. Iso vaikutus oli kuitenkin toipumiseeni.
Eli, kohtaamalla asioita vapautin energiaa paniikista pääsemiseen. Noin karkeasti kirjoitettuna.
Ennen olin käynyt taksilla lääkärissä. Matkaa oli varmaan max. 3km. Samoin kaupassa, matkaa oli 500m. Taxi alle ja kauppaan. Vaikka esim sinne lääkärille meni bussi ihan ikkunani alta, ja pysäkkejä oli varmaan 3klp.
Vaan en ollut ennen mennyt niillä. Kertaakaan.
Tämän sunnuntain jälkeen yllätin lääkärini menemällä bussilla. Koko matkan. Minulle se oli iso asia. Kotiavun kanssa menin mukaan kauppaan, ja pian koko kotiapua ei edes tarvinnut!
Tämä kehitys vei aikaa, ja takapakkia tuli aina välillä. Mutta minulle oli tullut hyvä turvaverkosto, ja tiesin että saisin apua, kun tarvitsin. En ollut yksin!
Monta kertaa kuulin: ihmeparantuminen, Ja siltä se kyllä tuntuikin. Ero siihen ja nyt, en edes osaa sanoa. Entinen elämä ja nykyinen? Ehken jopa niin voisin sanoa.
Eli. Alkuun, rakenna hyvä suojaverkosto ottamaan koppia. Kun se on valmis, vapautuu sitä energiaa itse taisteluun. Jos ei ole ketään omaisia, ammatilaisiin yhteys. Oikeastaan, se on jopa parempi. Ainakin itseni oli helpompi puhua, käsitellä asioita ilman sitä tunnetta, että olen tiellä....
Tässä alkuun pieniä ajatuksia matkasta voittoon. Ensi kerralla laitan pieniä kikkoja, joita sain työkaluiksi matkalleni. Vaan tärkein oli ainakin minulle se pohjatyö. Helpompi ponnistaa.
Voimia taasen,
Maarit
Kommentit
Lähetä kommentti