Nyt haluan antaa kaikille toivoa paniikkin kanssa! Niinkuin olen kertonut omasta polustani, oli se todella rankka ja kivinen. Sähköshokkihoidoista itsemurhayrityksiin ja epätoivoon. Ei uskoa huomiseen, ei toivoa paremmasta. Muistan, kun täytin 30v. Olin aivan varma, todellakin varma, että hautakiveenikin tulee maininta: eli elämänsä paniikissa.
Mutta hei, nyt!!!! Se ei ole edes ajatuksissani usein. Toki, muistuttaa olemassaolostaan välillä. Kuumassa, isoissa kaupoissa ruuhka-aikaan... väsy tahi stressaantunut. Mutta, suurimman osan vapaa.
Mitä tuolla tahdon sanoa, on se että aina on toivoa. Aina on mahdollisuus vapautua. Aina on uusia sivuja, joita käännetään.
Se vaatii paljon työtä, uskoa, itsensä hyväksymistä, pelkojen kohtaamista...Paniikki on vaativa oireyhtymä.
Joskus lääkitys on aiheellinen, terapia, pienet askeleet... ja itselleen raivostuminen! Tai pikemminkin, paniikille.
Älä menetä uskoasi, tahi itseäsi. Mikään ei ole ikuista, vaikka nyt juuri siltä voi tuntua. Anna itsellesi lupa olla vasynyt, rakenna uudestaan raunioihin ja kasva. Jokainen pikkuinen juttu on iso askel tulevaisuutta kohtaan.
Hoida itseäsi kuin kipeää lasta, anna huomiota. Mutta myös kannusta.... :)
Ainoa, kuka pystyy vaikuttamaan etenemiseen olet sinä. Sama henkilö, joka pystyy myös rajoittamaan. Itseasiassa se paniikki sinua rajoittaa, vaan taistele.
Sen tehtyäsi huomaat itsestäsi uusia voimavaroja, joita et tiennyt olevan edes omaavasi. Olet vahvempi kuin uskotkaan.... Nämä olen itse kokenut ja siksi ehken olen kiitollinenkin kovasta koulusta. Ei ihan pienet, eikä kylläkään isommatkaan kaada venettä...
Mutta hei, nyt!!!! Se ei ole edes ajatuksissani usein. Toki, muistuttaa olemassaolostaan välillä. Kuumassa, isoissa kaupoissa ruuhka-aikaan... väsy tahi stressaantunut. Mutta, suurimman osan vapaa.
Mitä tuolla tahdon sanoa, on se että aina on toivoa. Aina on mahdollisuus vapautua. Aina on uusia sivuja, joita käännetään.
Se vaatii paljon työtä, uskoa, itsensä hyväksymistä, pelkojen kohtaamista...Paniikki on vaativa oireyhtymä.
Joskus lääkitys on aiheellinen, terapia, pienet askeleet... ja itselleen raivostuminen! Tai pikemminkin, paniikille.
Älä menetä uskoasi, tahi itseäsi. Mikään ei ole ikuista, vaikka nyt juuri siltä voi tuntua. Anna itsellesi lupa olla vasynyt, rakenna uudestaan raunioihin ja kasva. Jokainen pikkuinen juttu on iso askel tulevaisuutta kohtaan.
Hoida itseäsi kuin kipeää lasta, anna huomiota. Mutta myös kannusta.... :)
Ainoa, kuka pystyy vaikuttamaan etenemiseen olet sinä. Sama henkilö, joka pystyy myös rajoittamaan. Itseasiassa se paniikki sinua rajoittaa, vaan taistele.
Sen tehtyäsi huomaat itsestäsi uusia voimavaroja, joita et tiennyt olevan edes omaavasi. Olet vahvempi kuin uskotkaan.... Nämä olen itse kokenut ja siksi ehken olen kiitollinenkin kovasta koulusta. Ei ihan pienet, eikä kylläkään isommatkaan kaada venettä...
Voimia paljon kaikille!
Maarit
*halaus*
Itte tässä kärsin paniikkihäiriöstä, menny reilu vuosi. Päivät menee ihan ok mut illat ja yöt on pahoja.
VastaaPoistaMulla oli kanssa ongelmia iltojen ja öiden kanssa, kun muu maailma hiljeni ja jäi itsekseen kuuntelemaan itteensä...nukuin usein sohvalla töllö auki, että jotain hälinää taustalla. Hope saat nukuttuu välillä!?
Poista