Pelko. Sitä paniikkihäiriö on. Pelkoa niin moneen asiaan: kaupassa käynti, ylipäätään paikkaan, mistä ei pääse heti pois. Nytjuuritällähetkellä ja mielellään samalla sekunnilla. Jos en pääse pois..tapahtuu jotain kauheaa. Mitä? Kuolen, seinät kaatuvat, sekoan, pyörryn, jappi loppuu, oksettaa...ihmiset ajattelevat: hullu. Näinhän se menee, ja siinä sivussa latistaa itsetuntoaan samalla.
Kysymys: mitä pahimmillaan voi tapahtua? Tuo kysymys ja ajatusleikki eteenpäin avasi aika hyvin silmäni ja ajatusmaailmani aikoinaan. Terapeuttini kysyi tuota, ja vastatessani huomasin.. loppujen lopuksi mitään sellaista ei tapahtuisi, josta en selviäisi.
Otsikko: eläminen pelon kanssa..sitä se oli. Elin kamuni pelon kanssa. Se oli kovin uskollinen ja ahkera kaveri. Öisinkään ei väistynyt sivultani. Vielä vähemmän yleisillä paikoilla.
Meni aikaa, ennen kuin sain kipinän siihen, että minä hallitsen tuota pelkoa. Ei niin että pelko hallistee minua. Elämäni oli riippuvainen tuon pelon mielialoista: aktiivisella tuulella, minä siis pysyin kotona. Ja pystyi muuttamaan mielensäkin, jos vaikka lähdinkin johonkin. Yhtäkkiä tuli kuin varas takaisin ja pakotti minut palaamaa kotiin.
Kun pikkuhiljaa aloin ajatella pelkoa irrallisena osana, omana peikkonani...osasin katsoa sitä vähän kauempaa. Siellä se nökötti, rumat hampaat näkyen, silmät ilkeyttä palaen.
Hoin tuolle oliolle: sinä et päätä. Sinä et ole minä. Minä en ole sama kuin pelko. Minä olen arvokas ja pärjään ilman sinua.
Tuo saattaa kuulostaa todella tyhmälle, mutta antamalla kasvot mörölleni ja puhumalla sille sain samalla selkyyttä itseeni ja ajatukseen: miksi ja mitä pelkään niin kovasti!
Välillä en oikein osannut siihen vastata, pelkäsin vain...pelkoa vissiin.
Tiedän, tämä ei ole helppoa. Taistella sitä omaa mörköään vastaan. Kokeile piirtää siitä kuva ja kuvittele se olkapäällesi kuiskimään. Ja kun se siihen tulee: mottaa menemään!
Pienin askelin, yksi kerrallaan....jää peikko yksinään huutamaan.
Ja usko minua: et ole yksin. Paniikkihäiriöisiä on yllättävän paljon, suurin osa yksin asiaa hautoen. Häpeissään kotona viruen....
Siihen ei ole tarvetta, sillä kaikenkaikkiaan tämä on yhtä todellista kuin olisi jalka poikki, ja yhtä vähän hävettävä. Eli leuka pystyyn! :)
Olet täysin hyvä, koko maailmaan. Jaksa taistella ja joku päivä vielä..voitat. Sitten maistat sen ihanan tilan, kun voit sanoa: selviän mistä vain!
Kysymys: mitä pahimmillaan voi tapahtua? Tuo kysymys ja ajatusleikki eteenpäin avasi aika hyvin silmäni ja ajatusmaailmani aikoinaan. Terapeuttini kysyi tuota, ja vastatessani huomasin.. loppujen lopuksi mitään sellaista ei tapahtuisi, josta en selviäisi.
Otsikko: eläminen pelon kanssa..sitä se oli. Elin kamuni pelon kanssa. Se oli kovin uskollinen ja ahkera kaveri. Öisinkään ei väistynyt sivultani. Vielä vähemmän yleisillä paikoilla.
Meni aikaa, ennen kuin sain kipinän siihen, että minä hallitsen tuota pelkoa. Ei niin että pelko hallistee minua. Elämäni oli riippuvainen tuon pelon mielialoista: aktiivisella tuulella, minä siis pysyin kotona. Ja pystyi muuttamaan mielensäkin, jos vaikka lähdinkin johonkin. Yhtäkkiä tuli kuin varas takaisin ja pakotti minut palaamaa kotiin.
Kun pikkuhiljaa aloin ajatella pelkoa irrallisena osana, omana peikkonani...osasin katsoa sitä vähän kauempaa. Siellä se nökötti, rumat hampaat näkyen, silmät ilkeyttä palaen.
Hoin tuolle oliolle: sinä et päätä. Sinä et ole minä. Minä en ole sama kuin pelko. Minä olen arvokas ja pärjään ilman sinua.
Tuo saattaa kuulostaa todella tyhmälle, mutta antamalla kasvot mörölleni ja puhumalla sille sain samalla selkyyttä itseeni ja ajatukseen: miksi ja mitä pelkään niin kovasti!
Välillä en oikein osannut siihen vastata, pelkäsin vain...pelkoa vissiin.
Tiedän, tämä ei ole helppoa. Taistella sitä omaa mörköään vastaan. Kokeile piirtää siitä kuva ja kuvittele se olkapäällesi kuiskimään. Ja kun se siihen tulee: mottaa menemään!
Pienin askelin, yksi kerrallaan....jää peikko yksinään huutamaan.
Ja usko minua: et ole yksin. Paniikkihäiriöisiä on yllättävän paljon, suurin osa yksin asiaa hautoen. Häpeissään kotona viruen....
Siihen ei ole tarvetta, sillä kaikenkaikkiaan tämä on yhtä todellista kuin olisi jalka poikki, ja yhtä vähän hävettävä. Eli leuka pystyyn! :)
Olet täysin hyvä, koko maailmaan. Jaksa taistella ja joku päivä vielä..voitat. Sitten maistat sen ihanan tilan, kun voit sanoa: selviän mistä vain!
voimia päivääsi ja iso halaus
Maarit
Kommentit
Lähetä kommentti