Moikka taas, aikaa mennyt sitten viimekertaisesta. Siihen on ollut syynsäkin, kävin omia kasvukipuja läpi oikeastaan tajuamatta asiaa.
Kun vietin 10 vuotta paniikin kanssa, se oli sekä rankkaa aikaa että persoonaalisuuden taannuttavaa aikaa. Tuolla tarkoitan sitä, että alensin itseni johonkin maanmatonen ja maanpinta- akselille, ihmisarvossa. Koska, minulla on paniikkihäiriö, niin en ole mitään? Näin ajattelin.
Nyt toki, olen selinnyt siitä pahimmasta ja voin sanoa että elämää on paniikin jälkeen mutta huomasin yhden asian: toin lievempänä, mutta toin, tuon ajattelutavan nykypäivään. Olen maanmatonen. Not worth a thing.
Miten sain itseni kiinni tuosta ajatuksesta? Olen viimeisen vuoden treenannut sydämmeni kyllyydestä, laihduttanut 20kg ja muutoinkin saanut ulkokuorta kondikseen. Mutta sisin, se oli vieläkin arka. Se ei ole tajunnut, että olen ihan yhtä hyvä kun muutkin. Oikeastaan tajusin tuon asian muutama päivä sitten.
En vain ollut/ole tyytyväinen siihen, mitä näen peilistä. Ok, onhan pakko sanoa että ei nyt ihan hullumman näköinen, mutta joku vaan mättää. Sisin. Vielä menneessä ajassa.
Jotenkin kaikki se, mitä koki ja näki.. on jäänyt kummittelemaan. Eli seuraava askel: nostaminen itsensä myös sisimmästään samalle tasolle kun on saanut ulkokuoren.
Kaikenlainen toipuminen pitkän sairauden (oireyhtymän) jälkeen ottaa oman aikansa. Ensin kroppa ja pää selviää pahimmasta, jotta pystyy taas elämään. Sitten tulee hienosäätöä, kun alkaa olemaan siihen valmis. Tärkeintä on kuunnella itseään siinä, ja antaa sekä aikaa mutta myös työtä. Eli työskennellä asioiden kanssa, jotka vellovat ajatuksissa. Ehken vaikein on niiden huomaaminen? Osoittaminen juuri siihen, joka häiritsee. Aika usein se oma mieli on niin kaaoksessa, ettei vain jaksa/osaa bongata sitä kiveä, joka sydämmellä on.....
Ihmiselämä taitaa olla monesti sitä oppimista ja taistelua itsensä kanssa. On loivempia jaksoja, sitten niitä myrskyjä ja taas tasaantuu. Mutta joka ikinen kerta kaikki myrskyt nostavat ihmisen uudelle tasolle, uusin voimin. Sitä ei heti tajua eikä näe, vaan vasta jonkin ajan kuluttua kun katsoo taaksepäin. Silloin huomaa, mistä kaikesta on jo selvinnyt.
Kun vietin 10 vuotta paniikin kanssa, se oli sekä rankkaa aikaa että persoonaalisuuden taannuttavaa aikaa. Tuolla tarkoitan sitä, että alensin itseni johonkin maanmatonen ja maanpinta- akselille, ihmisarvossa. Koska, minulla on paniikkihäiriö, niin en ole mitään? Näin ajattelin.
Nyt toki, olen selinnyt siitä pahimmasta ja voin sanoa että elämää on paniikin jälkeen mutta huomasin yhden asian: toin lievempänä, mutta toin, tuon ajattelutavan nykypäivään. Olen maanmatonen. Not worth a thing.
Miten sain itseni kiinni tuosta ajatuksesta? Olen viimeisen vuoden treenannut sydämmeni kyllyydestä, laihduttanut 20kg ja muutoinkin saanut ulkokuorta kondikseen. Mutta sisin, se oli vieläkin arka. Se ei ole tajunnut, että olen ihan yhtä hyvä kun muutkin. Oikeastaan tajusin tuon asian muutama päivä sitten.
En vain ollut/ole tyytyväinen siihen, mitä näen peilistä. Ok, onhan pakko sanoa että ei nyt ihan hullumman näköinen, mutta joku vaan mättää. Sisin. Vielä menneessä ajassa.
Jotenkin kaikki se, mitä koki ja näki.. on jäänyt kummittelemaan. Eli seuraava askel: nostaminen itsensä myös sisimmästään samalle tasolle kun on saanut ulkokuoren.
Kaikenlainen toipuminen pitkän sairauden (oireyhtymän) jälkeen ottaa oman aikansa. Ensin kroppa ja pää selviää pahimmasta, jotta pystyy taas elämään. Sitten tulee hienosäätöä, kun alkaa olemaan siihen valmis. Tärkeintä on kuunnella itseään siinä, ja antaa sekä aikaa mutta myös työtä. Eli työskennellä asioiden kanssa, jotka vellovat ajatuksissa. Ehken vaikein on niiden huomaaminen? Osoittaminen juuri siihen, joka häiritsee. Aika usein se oma mieli on niin kaaoksessa, ettei vain jaksa/osaa bongata sitä kiveä, joka sydämmellä on.....
Ihmiselämä taitaa olla monesti sitä oppimista ja taistelua itsensä kanssa. On loivempia jaksoja, sitten niitä myrskyjä ja taas tasaantuu. Mutta joka ikinen kerta kaikki myrskyt nostavat ihmisen uudelle tasolle, uusin voimin. Sitä ei heti tajua eikä näe, vaan vasta jonkin ajan kuluttua kun katsoo taaksepäin. Silloin huomaa, mistä kaikesta on jo selvinnyt.
Voimia päivääsi,
Maarit
Hei Maarit! Kiitos ihanista, paljon vertaistukea antavista blogipostauksista! Rohkea nainen olet, kun pystyt kertomaan kaikesta tuosta kamaluudesta, mitä mielesi, eli sinä, olet käynyt läpi. Itselläni oli samankaltaisia pelkotiloja ja hulluksi tulemisen pelkoa sunmuuta jo yläaste-ikäisenä. Se oli kamalaa, ihan hirveää... Olin ihan varma, että teen kohta tuolle jollekin ihmiselle jotakin pahaa ja teen koulusurman tai olen itsetuhoinen. Näin ei siis todellakaan iki maailmassa kävisi, mutta kuten sanoit, pelko on todellista. Lukiooon mennessä pelot ja ahdistus hälvenivät (uutta ajateltavaa, kiva koulu, ihanat päivällisrutiinit perheen kanssa ja kuntosaliharrastuksen aloittaminen). Olen murrosikäisestä asti ollut jokseenkin masentuvaisuuteen ja ahdistuneisuuteen taipuvainen, vaikka muuten todella iloinen ja rauhallinen ihminen. Niinpä tämä sairaus on ollut ihan käsittämätöntä uskoa todeksi - minun, mutta etenkin läheisteni. Nyt muuttaessani yksin uuteen kaupunkiin yliopisto-opintojen perässä, on paniikkioloja, pelkoja ja ahdistusta ilmeentynyt vielä enemmän ja pahempana. Osasyinä luultavasti myös suoliston ongelmat, läheisen poismeno yllättäen koulun alkaessa ja ero poikaystävästä kesän alussa.. Jäin yksin, tai niin minä ainakin uskoin. Pahin pelko maailmassa, jäädä ihan yksin kaikkien pelkojensa kanssa ja vaikka kuolla hulluuteen.. U know <3 Nyt olen aloittamassa paniikkihäiriöön tarkoitettua lääkitystä, ja pääsen myös psykologille puhumaan. Toivon todella, että ne auttavat. Halusin jakaa osan tarinastani kanssasi ja kiittää sinua kirjoituksistasi :) On se kummallista, miten vuorovaikutus tuntuu muokkaavan aivotoimintaamme, ja uudet ihanat, haastavatkin asiat, saavat joskus olon tuntumaan siltä, että eämä ei ole pelkkää kamppailua! Toivottavasti huomaat viestini, vaikka kirjoitus on jo miltei vuoden vanha.. Olisi myös kiva kuulla, mitä sinulle nyt kuuluu! :)
VastaaPoistaTerveisin, Riikka <3
Moikka Riikka! Ihanaa, kun olet jotain saanut itsellesi näistä minun kokemuksistani. Toivoa, I hope :). Olet sinäkin kaikkea ehtinyt käydä läpi!
PoistaItselläni tuo asiaan uskominen, eli minä, sosiaalinen..iloinen...ja pirun herkkä. Se taisi olla se laukaisin koko juttuun..reagointi uusiin juttuihin, vastoinkäymisiin...paniikilla. Pelko...se on well..I know :) Ja kun se on oman pään sisällä, sitä ei saa millään leikkauksellakaan pois.. Mutta sen voi voittaa!!!! I did. You can. Toivon että lääkkeet auttavat ja saat voimia jaksaa taistelua. Älä vaan luovuta, ikinä! Mikään ei kestä ikuisesti..ei edes paniikki, vaikka siltä tuntuu.... Ja iso kiitos, kun kommentoit. Tämä antoi ajattelemisen aihetta ja intoa kirjoitella taas tätä blogia. Kirjoitankin seuraavan postauksen piakkoin, ja toivottavasti sinulla on kaikki ok. Itselläni on haastavaa vähän, kun ikäänkuin omaishoitajana anopille...monimutkainen tilanne, sanotaan näin. Se mitä olen taasen opetellut, on olla reagoimatta paniikillä stressiin. Hmm.... tuostahan saa hyvän aiheen kirjoitella?
Kiitos, Riikka, kun kävit täällä ja iso halaus. Et ole yksin.. :) <3
Terkuin,
Maarit