Heeiip, ei kandee välittää, kun kokeilen eri tyylejä kirjoittaa tätä blogia. Tuo toinen on eri kielinen ja tyylinen, joten jotta löydän tähän sen oman, tähän tarkoitetun oman tyylini, saattaa asiat ja kirjoitustapa pomppia... joten, kärsivällisyyttä, kyllä se tasaantuu ;))
Elikkäs, viimeksi laitoin rentoutumisesta... Nyt kerron vielä pikkaisen selviytymisestäni.
Se tie, jonka kävin paniikin kanssa oli rankka. Enkä missään nimessä sano, että kyllä se siitä, kohta helpottaa, ottaa itseään vaan niskasta kiinni. Itse inhosin, ja vieläkin niskavillat nousevat pystyyn, kun joku sanoo minulle niin.
Itselläni alkoi paraneminen eräänä sunnuntaina. Muistan, oli kotiapu käynyt ja menin takaisin omaan kolooni, eli sängynpäälle makaamaan. Muuta en oikein osannut tehdä, enkä uskaltanut. Sängyn alus oli täynnä kotipizza laatikoita, sillä en voinut mennä kauppaan, ja tuttuni toi kotipizzasta ruokaa. En välittänyt enkä kyllä kyennytkään siivoomaan, joten ne lojuivat siellä. Niinkuin monet muutkin roskat. Itseasiassa asuntoni oli järkyttävässä kunnossa. Niinkuin minäkin.
Silloin sunnuntaina makasin sängyllä ja itkin. Raivostutti ja inhosin itseäni sydämmeni pohjasta. Häpesin. Ajattelin,, mmitä voisin tehdä ja mitä teen juuri nyt. Mietin, että olen hautaan saakka se paniikkihäiriöinen, joka vaan makaa, uskaltamatta tehdä mitään muuta.
Sain totaalisen raivarin!!Nousin sängystä, oikeastaan hyppäsin. Hypin tasajalkaa, huusin, jotta "antaa tulla vaan!!! Vaikka kuolisin niin nousen tästä sängystä ja siivoan!!!" Ja ehken muutama kirosanakin tuli.. ;)
Sen raivarin jälkeen alkoi nousu, johon eivät lääkäritkään enää uskoneet. Siivosin sen päivän, siivosin seuraavan päivän.. ja menin kotiavustajan mukana kauppaan monen vuoden tauon jälkeen!! Se fiilis oli niin voittajafiilis, vaikka tuntuu toisista tyhmältä. Mutta se oli läpimurto silloin.
Pääsin säännöllisemmin tapaamaan psykiatriani, ja se käynti toi hedelmää kerta kerran jälkeen.. Ensimmäisen kerran 10 vuoteen.
Aloin pikku askelin käymään kaupassa itsekseni. Se vapauden, riippumattomuuden tunne.. se oli mahtava!!!
Babysteps, niillä aloitin, ja opettelin riemuimaan joka ikisestä askeleesta itsenäisenä naisena. Toki oli vielä tukiverkkoa, kotiapua jne, mutta se, että pääsin siitä ulkoovesta ulos, yksin.... se oli maailman paras tunne.
Tottakai välillä takapakkiakin tuli, mutta opettelin suhtautumaan siihen kuin ystävään. Eli tällä kertaa en onnistunut, mutta vielä onnistun. Ja niin teinkin.
Kaikki se taistelu, askeleet, lääkärit, minä itse... nyt kunnioitan vapauttani vielä enemmän!! Ja itseäni.
Ikinä ei saa antaa periksi, ei ikinä. Jos ei juuri nyt jaksa ottaa mitään askelia, et ota. Otat kun tunnet olevasi niihin valmis. Ja usko minua, se päivä tulee, jokaiselle.
Yritän olla tukena täällä, ja jos on jotain, mitä haluat kysyä.. kysy! :)
Hyvää päivänjatkoa kaikille
Maarit
Elikkäs, viimeksi laitoin rentoutumisesta... Nyt kerron vielä pikkaisen selviytymisestäni.
Se tie, jonka kävin paniikin kanssa oli rankka. Enkä missään nimessä sano, että kyllä se siitä, kohta helpottaa, ottaa itseään vaan niskasta kiinni. Itse inhosin, ja vieläkin niskavillat nousevat pystyyn, kun joku sanoo minulle niin.
Itselläni alkoi paraneminen eräänä sunnuntaina. Muistan, oli kotiapu käynyt ja menin takaisin omaan kolooni, eli sängynpäälle makaamaan. Muuta en oikein osannut tehdä, enkä uskaltanut. Sängyn alus oli täynnä kotipizza laatikoita, sillä en voinut mennä kauppaan, ja tuttuni toi kotipizzasta ruokaa. En välittänyt enkä kyllä kyennytkään siivoomaan, joten ne lojuivat siellä. Niinkuin monet muutkin roskat. Itseasiassa asuntoni oli järkyttävässä kunnossa. Niinkuin minäkin.
Silloin sunnuntaina makasin sängyllä ja itkin. Raivostutti ja inhosin itseäni sydämmeni pohjasta. Häpesin. Ajattelin,, mmitä voisin tehdä ja mitä teen juuri nyt. Mietin, että olen hautaan saakka se paniikkihäiriöinen, joka vaan makaa, uskaltamatta tehdä mitään muuta.
Sain totaalisen raivarin!!Nousin sängystä, oikeastaan hyppäsin. Hypin tasajalkaa, huusin, jotta "antaa tulla vaan!!! Vaikka kuolisin niin nousen tästä sängystä ja siivoan!!!" Ja ehken muutama kirosanakin tuli.. ;)
Sen raivarin jälkeen alkoi nousu, johon eivät lääkäritkään enää uskoneet. Siivosin sen päivän, siivosin seuraavan päivän.. ja menin kotiavustajan mukana kauppaan monen vuoden tauon jälkeen!! Se fiilis oli niin voittajafiilis, vaikka tuntuu toisista tyhmältä. Mutta se oli läpimurto silloin.
Pääsin säännöllisemmin tapaamaan psykiatriani, ja se käynti toi hedelmää kerta kerran jälkeen.. Ensimmäisen kerran 10 vuoteen.
Aloin pikku askelin käymään kaupassa itsekseni. Se vapauden, riippumattomuuden tunne.. se oli mahtava!!!
Babysteps, niillä aloitin, ja opettelin riemuimaan joka ikisestä askeleesta itsenäisenä naisena. Toki oli vielä tukiverkkoa, kotiapua jne, mutta se, että pääsin siitä ulkoovesta ulos, yksin.... se oli maailman paras tunne.
Tottakai välillä takapakkiakin tuli, mutta opettelin suhtautumaan siihen kuin ystävään. Eli tällä kertaa en onnistunut, mutta vielä onnistun. Ja niin teinkin.
Kaikki se taistelu, askeleet, lääkärit, minä itse... nyt kunnioitan vapauttani vielä enemmän!! Ja itseäni.
Ikinä ei saa antaa periksi, ei ikinä. Jos ei juuri nyt jaksa ottaa mitään askelia, et ota. Otat kun tunnet olevasi niihin valmis. Ja usko minua, se päivä tulee, jokaiselle.
Yritän olla tukena täällä, ja jos on jotain, mitä haluat kysyä.. kysy! :)
Hyvää päivänjatkoa kaikille
Maarit
Kommentit
Lähetä kommentti