Tilasin kirjaani varten vanhoja B-todistuksia, papereita jne. Luin vuosilta 1991-2006. Huh. Muuta en voi sanoa. Rankka tie.
Pari asiaa, jotka pomppasivat esiin oli kuoleman pelkoni sekä kysymykset siitä, olenko normaali. Nuo teemat toistuivat usein. Mietinkin, että juuri se kuolemanpelko esti minua elämästä. Paniikin tunne, ajattelin että en halua kuolla vielä, vaan tuntui niin pahalta että pelkäsin sitä.
Tottahan siitä kirjoitetaan, että paniikkiin kuuluu nimenomaan kuoleman pelko, mutta miten? Minulla niin, että halusin elää ja tehdä asioita, mutta tulkintani omasta tilastani oli etten elä pitkään. Eihän muuten voi olla niin karseita oloja? Ja se, että kohtauksessa pelkäsin.. en edes ymmärtänyt silloin kuinka paljon pelkäsin kuolevani ja saamatta tilaisuutta edes kokeilla elämistä.
Kuulostaa hassulta, tiedän, mutta niin tunsin. Nyt ajatellen, taisi johtua siitä, että äitini kuoli oikeastaan syliini syövän kaluttua hänet. Ne, mitä näin äitini kokevan, pahat olot, huimaukset, päänsäryt..otin itselleni, ja koska äitini oli kuollut niihin niin.. toki minäkin. Pakko niiden on olla vakavia.
Toinen, kun aloin päästä lääkityksestä ja näkemään maailmaa selvemmin...oikeasti etsin itseäni! Saanko tuntea vihaa, nauraa, rakastaa..kun lääkkeet peittivät oireita, peittivät ne samalla tunteitani. eli jouduin opettelemaan reagoinnin, tunteet, käyttäytymisen..kaikki uudestaan. Lääketokkurassa olin vaan ollut.
Monessa terapiapaperissa luki, kun olin soittanut terapeutilleni, että saanko olla vihainen? Saanko sanoa ei? Saanko itkeä? Hämmentävää... Muistan jotenkin sitä aikaa ja olo oli kuin eksyneellä lapsella joka opettelee kävelemään.
Ja taasen, muistan kuinka onnellinen olin niistä pienistä askelista!!!
Luki siellä aika useaan otteeseen sekin, että peruutti käynnin..en kyennyt bussiin. Eli toipumiseen meni oma aikansa. Nyt sen vasta tajuaa, koko matkan.
Mitä siis yritän sanoa taas kerran, älkää luopuko toivosta!
Voi tulla ihme oloja, ajatuksia, tuntemuksia...sellaisia jotka pistävät epäilemään omaa järkeänsäkin..
Omalta osaltani ne kuuluivat kehittymiseen, siihen, että aloin taas tuntea. Muutakin kuin paniikkia.
Välillä vaan kaikki uusi on peloittavaa...eteenpäinkin meno voi olla pelottavaa, sillä on tottunut "turvalliseen" pelkoon. Totta, siitä voi tehdä sen turvallisen tunteen itselleen, kyseenalaisen, mutta turvallisen.
Irtautuminen ja uuden yrittäminen voi olla niin raskasta, että helpompaa olisi palata siihen vanhaan.
Vaan jaksaa sen rajan ylittää, niin alkaa huomata niitä pieniä askelia ja niiden vaikutuksia... kannattaa....
Pari asiaa, jotka pomppasivat esiin oli kuoleman pelkoni sekä kysymykset siitä, olenko normaali. Nuo teemat toistuivat usein. Mietinkin, että juuri se kuolemanpelko esti minua elämästä. Paniikin tunne, ajattelin että en halua kuolla vielä, vaan tuntui niin pahalta että pelkäsin sitä.
Tottahan siitä kirjoitetaan, että paniikkiin kuuluu nimenomaan kuoleman pelko, mutta miten? Minulla niin, että halusin elää ja tehdä asioita, mutta tulkintani omasta tilastani oli etten elä pitkään. Eihän muuten voi olla niin karseita oloja? Ja se, että kohtauksessa pelkäsin.. en edes ymmärtänyt silloin kuinka paljon pelkäsin kuolevani ja saamatta tilaisuutta edes kokeilla elämistä.
Kuulostaa hassulta, tiedän, mutta niin tunsin. Nyt ajatellen, taisi johtua siitä, että äitini kuoli oikeastaan syliini syövän kaluttua hänet. Ne, mitä näin äitini kokevan, pahat olot, huimaukset, päänsäryt..otin itselleni, ja koska äitini oli kuollut niihin niin.. toki minäkin. Pakko niiden on olla vakavia.
Toinen, kun aloin päästä lääkityksestä ja näkemään maailmaa selvemmin...oikeasti etsin itseäni! Saanko tuntea vihaa, nauraa, rakastaa..kun lääkkeet peittivät oireita, peittivät ne samalla tunteitani. eli jouduin opettelemaan reagoinnin, tunteet, käyttäytymisen..kaikki uudestaan. Lääketokkurassa olin vaan ollut.
Monessa terapiapaperissa luki, kun olin soittanut terapeutilleni, että saanko olla vihainen? Saanko sanoa ei? Saanko itkeä? Hämmentävää... Muistan jotenkin sitä aikaa ja olo oli kuin eksyneellä lapsella joka opettelee kävelemään.
Ja taasen, muistan kuinka onnellinen olin niistä pienistä askelista!!!
Luki siellä aika useaan otteeseen sekin, että peruutti käynnin..en kyennyt bussiin. Eli toipumiseen meni oma aikansa. Nyt sen vasta tajuaa, koko matkan.
Mitä siis yritän sanoa taas kerran, älkää luopuko toivosta!
Voi tulla ihme oloja, ajatuksia, tuntemuksia...sellaisia jotka pistävät epäilemään omaa järkeänsäkin..
Omalta osaltani ne kuuluivat kehittymiseen, siihen, että aloin taas tuntea. Muutakin kuin paniikkia.
Välillä vaan kaikki uusi on peloittavaa...eteenpäinkin meno voi olla pelottavaa, sillä on tottunut "turvalliseen" pelkoon. Totta, siitä voi tehdä sen turvallisen tunteen itselleen, kyseenalaisen, mutta turvallisen.
Irtautuminen ja uuden yrittäminen voi olla niin raskasta, että helpompaa olisi palata siihen vanhaan.
Vaan jaksaa sen rajan ylittää, niin alkaa huomata niitä pieniä askelia ja niiden vaikutuksia... kannattaa....
Tsemppiä kaikille,
Maarit :)
Hei!
VastaaPoistaOlen 31-v naisen alku ja minulla on ahdistuneisuus/paniikkihäiriö ja (lievä)masennus.
Olen ollut tätä jo 5-v ja Tuossa tilanteessa olen juuri nyt:
"Välillä vaan kaikki uusi on peloittavaa...eteenpäinkin meno voi olla pelottavaa, sillä on tottunut "turvalliseen" pelkoon. Totta, siitä voi tehdä sen turvallisen tunteen itselleen, kyseenalaisen, mutta turvallisen.
Irtautuminen ja uuden yrittäminen voi olla niin raskasta, että helpompaa olisi palata siihen vanhaan."
Minulla on oma blogini jossa puhun elämästäni ja tämän kanssa taistelusta ja kun löysin tämän
sinun blogisi oli pakko laittaa sinulle kommentti.Vihdoin edes joku joka on käynyt läpi tämän ja nyt kertoo vinkkejä muillekin!Yleensä tuolla muualla vaan päivitellään,huuellaan että minullakin on se ja se ja se hei jee sain kaverin mut sit jätetään asia siihen eikä mitään heru juuri vinkkejä miten selättää se ainainen pelko.Minä alan olla pikkuhiljaa aika kypsä eli juuri vissiin kohta suuttumassa tähän mut tuntuu ettei jaksa sitäkään tämä vie niin voimat ja se kun ihmiset ei ymmärrä!Oh god :(
Voit käydä lukemassa blogiani jos kiinnostaa ja heittää kommenttia olisi kiva vaihdella ajatuksia vaikka maileilla?
Ainoa mikä tässä asiassa/elämässä piristää on tuleva kevät ja mies kaikki muu tuntuu tosi raskaalta jopa opiskelutkin vaikka opiskelen unelmaani tai niin minä kuvittelin ainakin nyt en enää tiedä sitäkään..Anteeksi avautuminen.Haluaisin vielä kuulla miten SAIT itsesi lähtemään ulos miten otit ensi askeleet "vaaraan"?
Olisin kiitollinen tästä vastauksesta ja mitkä ovat selviytymisvinkkisi yleisellä paikalla kun paniikki uhkaa tulla?Voimia ja jaksamista ja ihanaa kevättä! :) T.Ansku