Moikka taas ❤ Aikaa mennyt enemmän kuin tarpeeksi, ja jossain välissä ajattelin jo, että heivaan täällä. Mutta... toisaalta...haluan antaa sitä hyvää takaisinpäin, jota olen saanut! Jos saan yhdellekin ihmiselle paremman fiiliksen, on tämä kaiken arvoista😘 Oma tilanne on ollut sekä tasainen, että viime kesänä iski oikein kunnolla takapakkia. Syynä aika suuret kasat stressiä, koronakupla kotona eli sosiaalinen elämä minimissään, pelko koronasta, meillä rutiinien muutosta miehen vaihtaessa työpäikkaa ja sitten onneksi pääsi takaisin alkuperäiseen (pitkä juttu...mutta häpi ending). Koko ajan se oma mukavuusalueeni siis pieneni, kun kotona tuli oltua ja pelkäsin jo hiekkatiellä kävelyäkin. Varsinkin aukealla! Se oli ihan jäätävän paha paikka, ja en todellakaan uskaltanut mennä... en kuitenkaan edes pysähtynyt miettimään, että miksi. Kesän siis kärvistelin kotona, saaden kohtauksia jo kotonakin...kauppaan en yksin päässyt, ja miehen kanssa vähäksi aikaa, kunnes jouduin taas juoksemaan a
Moikka taas, aikaa mennyt sitten viimekertaisesta. Siihen on ollut syynsäkin, kävin omia kasvukipuja läpi oikeastaan tajuamatta asiaa. Kun vietin 10 vuotta paniikin kanssa, se oli sekä rankkaa aikaa että persoonaalisuuden taannuttavaa aikaa. Tuolla tarkoitan sitä, että alensin itseni johonkin maanmatonen ja maanpinta- akselille, ihmisarvossa. Koska, minulla on paniikkihäiriö, niin en ole mitään? Näin ajattelin. Nyt toki, olen selinnyt siitä pahimmasta ja voin sanoa että elämää on paniikin jälkeen mutta huomasin yhden asian: toin lievempänä, mutta toin, tuon ajattelutavan nykypäivään. Olen maanmatonen. Not worth a thing. Miten sain itseni kiinni tuosta ajatuksesta? Olen viimeisen vuoden treenannut sydämmeni kyllyydestä, laihduttanut 20kg ja muutoinkin saanut ulkokuorta kondikseen. Mutta sisin, se oli vieläkin arka. Se ei ole tajunnut, että olen ihan yhtä hyvä kun muutkin. Oikeastaan tajusin tuon asian muutama päivä sitten. En vain ollut/ole tyytyväinen siihen, mitä näen peilistä.