Moikka taas, aikaa mennyt sitten viimekertaisesta. Siihen on ollut syynsäkin, kävin omia kasvukipuja läpi oikeastaan tajuamatta asiaa. Kun vietin 10 vuotta paniikin kanssa, se oli sekä rankkaa aikaa että persoonaalisuuden taannuttavaa aikaa. Tuolla tarkoitan sitä, että alensin itseni johonkin maanmatonen ja maanpinta- akselille, ihmisarvossa. Koska, minulla on paniikkihäiriö, niin en ole mitään? Näin ajattelin. Nyt toki, olen selinnyt siitä pahimmasta ja voin sanoa että elämää on paniikin jälkeen mutta huomasin yhden asian: toin lievempänä, mutta toin, tuon ajattelutavan nykypäivään. Olen maanmatonen. Not worth a thing. Miten sain itseni kiinni tuosta ajatuksesta? Olen viimeisen vuoden treenannut sydämmeni kyllyydestä, laihduttanut 20kg ja muutoinkin saanut ulkokuorta kondikseen. Mutta sisin, se oli vieläkin arka. Se ei ole tajunnut, että olen ihan yhtä hyvä kun muutkin. Oikeastaan tajusin tuon asian muutama päivä sitten. En vain ollut/ole tyytyväinen siihen, mitä näen peilistä.
