Olen miettinyt, miten tätä blogia Kirjoitan. Aihe Koskettaa niin monia. Paniikki on Kuin ukkonen, liikkuu miten haluaa ja itsestä puuttuu ne ukkosen johdattimet.
Ehkä paras on Vain kirjoittaa miltä tuntuu. Samassa veneessä mennään!
Tänään on pitkästä aikaa minun johdattimeni ollut rikki. Pitkä jakso kuumaa ilmaa, yöllä.. tai Oikeastaan vielä Klo 5 hereillä, ei uni tullut.. ukkosta ilmassa.. muutenkin ajanut itsensä piippuun. Otsikot eilen mahtiukkosista.. eli yöllä jo ajattelin että onkohan meillä kotia aamulla! Täällä maalla oppii Kunnioittamaan luonnonvoimia!
Pari tuntia unta ja eläinten hoito. Sitten se hiipi! Outo olo. Huippasi. Pumppu hakkasi. Kädet puutaivat. Toimin Kuin nopeutetussa leffassa, ja pikakelauksella. Puhe tuli lyhyinä virkkeinä, Menin kuin päätön kana! Maha Sekaisin..
Kylmä Suihku, helpotti 5min. Ilmastointi hetken. Sohvalla huippasi...epätodellinen olo...pelottaa, mitä mulle tapahtuu??? Ja...en oikeasti heti tajunnut paniikiksi! Tulkitsin asiat vaarallisiksi.
Huomaamattani olin siis jännittänyt kaikkea, asioita yms, monta päivää.Eiliset otsikot mahtiukkosista jäi mieleen ja tiesin, että joudun olemaan koko päivän yksin. Tattis yöunille siis. Uneton. Epätodellinen oli ja paniikki. Huh!
Siinähän sitä kropalle kestämistä.. Oli pakko muistella niitä hyviä neuvoja itsekkin. Ensin...sohvalle puoli istuvaan asentoon, puhelipeliä pelaamaan. Sai ajatukset katkeamaan ja sen nopeutetun menemisen. Ihan sama, miten peli meni..vaan kunhan räpläsin. Pikkuhiljaa ajatus alkoi rauhoittumaan, uskalsin kuunnella itseäni. Kaulalihakset aivan kireinä. Niska samoin. Maha jännittyneenä. Eli verenkierto jumitti...ja leuat jännittyneinä paha puhua! Väsy teki taasen omaa, normaalia hassua oloaan..jonka tulkitsin väärin.. Pikkuhiljaa kroppa palautui...
Muistin taasen, minkälaista paniikki voi tullessaan olla.
Ja sen, että pidä itsestäsi huolta...vaikkakin olo olisi parempi. Loppuun kuluttaminen pistää kyllä verot maksuun...hohhoi...
Isolla tsempillä,
Maarit
Olen seurannut tätä sinun blogiasi ja täytyy sanoa, että niin kovin tutulta kuulostaa. Itse taistelen paniikin kanssa vieläkin lähes päivittäin. Ensimmäiset kohtaukset sain yli 16 vuotta sitten. Paniikkihäiriö alkoi suuren elämänmuutoksen myötä, kun valmistuin, muutin suureen kaupunkiin ja aloitin työt. Olen ollut mielialalääkkeillä vuosia ja sitten taas ilman. Nyt viimeiset neljä vuotta ilman lääkitystä, eikä ole helppoa ollut. Välillä on pidempi helpompi kausi ja sitten taas iskee. Ja aivan samoin kuin sinulla: väsymys, sykkeen nousu, jopa täysinäinen vatsa saattaa saada aikaan massiivisen kohtauksen. Kaikki tilanteet, joista ei pääse helpolla pois (kampaaja, hammaslääkäri, elokuvateatteri...). Viimeksi eilen luulin kuolevani, kun kohtausta kesti yli puoli tuntia. Pitkään aikaan ei ollut ollut niin rajua kohtausta. Vaikka tiesin, että paniikkia tämä on, kaamea pyörrytys, lihakset jännittyneet, hikoilu ja pulssi 130 kertoivat muuta. Hengissä olen edelleen. Olin koko päivän murehtinut kaikkea mahdollista. On vaikea olla murehtimatta, kun jäin viime kesänä työttömäksi, eikä toivoa paremmasta oikein ole näköpiirissä. En tiedä, olenko enää edes työkykyinen tämän paniikkihäiriön ja masennuksen kanssa. Jo pelkkä mahdollinen työhaastattelun ajatteleminen saa kohtauksen tulemaan. Kiitos näistä kirjoituksistasi. Palaan tänne aina, kun tuntuu pahalta.
VastaaPoistaMoikka Paniikkipirkko, ja iso kiitos kun jaksoit kirjoittaa. Pitkään sinullakin on se ollut "kaverina". Elämänmuutokset ja väsymys...niinkuin sanoit, jopa täysi maha, laukaisevat paniikin. Vaikka onkin pahimmasta aikoinaan päässyt, on se jossakin tuolla takaraivossa vissiin aina. Pitkä tuo kohtauskin! Itselläkin on ollut pitkiä, juoksin vessaan kastelemaan kylmällä päätäni, joun, ramppasin huoneesta toiseen, istuin, syke nousi ja taas kastelemaan päätä. Yhtä helvettiä, näin nätisti sanottuna.
PoistaItse "pääsin" työkyvyttömyyselälleelle tuon paniikin takia aikoinaan ja se mahdollisti ajan, jolloin aloin taistelemaan takaisin. Rahajutut ja se ressi, että piti juurikin miettiä työhaastatteluja karsiutui.
Olen niin iloinen, että olet löytänyt tänne, ja saat jotain itsellesi!!!! Ihan koska tahansa, kirjuuttele.
Klisee: älä anna periksi. Noniin, mutta ihan totta....kaikki helpottuu aikanaan, vaikka siltä ei tuntuisi. Loppumisesta en tiedä, itsekkin taistelen. Mutta, helpottuu. Jossain vaiheessa mieli ei jaksa pelätä ja suuttuu, alkaa taistelu. "Ja prkle, nousen sen yläpuolelle". Toivon kovasti, että sinulla tulisi taasen pian.
On tämä paniikki pirullista. Varsinkin kun se ei näy, muiden kohtaaminen tämän kanssa voi olla vaikeaa.
Itse olen yrittänyt käyttää niin usein kun mahdollista työkaluna sitä: tämä on vain ahdistusta, se ei ole vaarallista-ajattelua. Samoin yrittänyt pitää oireet kurissa ajatellen fyysisten oireiden oikeaa syytä. Jännitys tms...välillä onnistuu, välillä paniikki vie voiton....
Paljon, paljon voimia ja kiitos kun tulit :)
Maarit
Kiitos, kiitos kun vastasit!!! Mielummin laittaisin yksityisviestiä, kun en ole oikein sinut tämän julkisen tilittämisen kanssa. Tosin en olisi ilman sinun blogiasi uskaltanut näitäkään kirjoitella. Aihe on niin arka, että en ole siitä tätä ennen julkisesti puhunut. Oma mieskään ei oikein tiedä, mistä on kyse. vaikka todella pitkä yhteinen taival on kasassa. Olen yrittänyt selittää, mutta sellainen, joka ei ole tätä jatkuvaa kauhua tuntenut, ei sitä voi täysin ymmärtää.
PoistaIlmeisen hyvä näyttelijä olen, koska 16 vuotta työelämässä on tämän kanssa kuljettu. Ei ihme, että romahdin totaalisesti, kun työt loppui! Vuoden olen kasannut itseäni, enkä todellakaan ole vielä paketissa.
Ja prrkle mehän taistellaan!
:) tottakai, ja ymmärrän tuon hyvin, puhuminen asiasta on vaikeaa. Ääneen sanominen toiselle, pelkona voi olla (oli ainakin itselläni) muiden reagtiot. Saako hullun leiman? Välillä sai, osa yritti ymmärtää. Itselläni lähin oli isä tuolloin, ja eipä hänkään osannut/pystynyt ymmärtämään. "ota niskasta kiinni ja menet" oli maailman kulunein ja ärsyttävin lause. Jos pystyisin, niin menisin!- huusin. Sepä siinä, kun tämä ei näy, ei ole käsi poikki tms niin vaikea toisen ymmärtää sitä sisäistä kauhua. Pitkään jaksoit näytellä!! Ei todellakaan mikään ihme että romahdit! Vähemmästäkin on ihmisiä romahtanut! ;) Juuur näin, mehän taistellaan ja prkle voitetaankin! Olen ajatellut, että paniikki tulee vahvoille, he jaksavat taistella. Oma lehmä ojassa-ajattelua ehken, mutta välillä vaan tulee sellainen olo. Kun on päässyt voitolle paniikista, tapahtuu yksi mahtava asia: pienemmt, eikä vähän isommatkaan kolhut elämässä tunnu pahalta. Jotain positiivista kaivaen...
PoistaJa hei, on tuolla sivun yläkulmassa mun sähkäri, jos sinne haluat laittaa viestiä. Tätä tosi katelen useammin. :)
PoistaHei! minulla myös pahoja yli tunninkin pituisia kohtauksia. pitkälti johtuu siitäkin,että olen ainoa lapsi.en pysty käsittelemään sitä,ettei ole sisaruksia. :( vaikea mennä myös bussiin.
VastaaPoistaMoikka Elisa! Hirmusti voimia ja tsemppiä! Jokaisella taitaapi olla ne omat ahdistuksen aiheuttajansa, niiden käsitteleminen vie oman aikansa...jos vaikka lähitulevaisuudessa pääset käsittelemään sitä jo? Ainakin toivon niin.... paniikki ei ole missään määrin kivaa :(
VastaaPoistaIsosti tsemppiä ja kirjuuttele, jos siltä tuntuu!