Välillä tuntuu, että pitää tömähtää sinne pohjalle ennenkuin pääsee ylöspäin. Näin voi olla myös paniikin kanssa.
En tiedä, annoinko itseni mennä niin alas kuin mahdollista vai meninkö tahtomattani. Mutta tömähdin aivan pohjalle, kaikin puolin.
Ainoa tie oli ylös. Luultavasti tuo tapa on se, millä saan itseni liikkeelle. Saan itseni suutumaan ja sitäkautta aikaan muutoksen.
Kaikilla on oma juttunsa, se pitää vaan löytää! Ja kun sen selviytymiskoodin selvittää, vaikka vaikeimman kautta..se toimii läpi elämän.
Jokainen käy läpi omalla tavallaan asioita, ja mikä tehoaa minuun..ei välttämättä ole paras toiselle.
Kannattaa etsiä sitä omaa tietään, tukea ottaen. Tämä kuulostaa taasen niin heppoiselta ja kliseeltä, mutta lopussa se kiitos on.
Paniikissa on monia särmiä: uloslähdössä iskee paniikki. Lomalle lähdössä, kauppaan lähdössä..lähdössä. Sana lähdössä on aika usein avainsana.
Kotoonta lähtö, tai missä se turvasatama onkaan, on se kynnys. Pelottaa, mitä tapahtuu kun otan ne askeleet pois turvasta. Sekoanko? Miksi ylipäätään jännitän lähtöä? Siinä ei tule edes ajatelleeksi, miksi pelkää. Paniikki on sitä juuri, pelkoa ennen kuin tapahtuukaan mitään.
Siksi usein tulee se välttäytymiskäyttäytyminen. (mikä sana!) :)
Alkaa välttämään lähtöä. Se on pirun raskasta taistella kerta kerran jälkeen askeleista turvasataman suojista. Tuntuu tyhmältä, ja hävettääkin. ÄLÄ HÄPEÄ!
Ei tarvitse. Kysy itseltäsi, mikä minua siinä asiassa pelottaa ja mikä on pahin, mitä voi tapahtua. Tavallaan käy koko tilanne läpi pahimman kautta ja vastaa myös, mitä muut tekevät.
Esim. Jos sydän hakkaa ja pörryttää yleisellä paikalla? Mitä sitten tapahtuu. Tilanne loppuun vietynä: joku saattaa tulla rauhottelemaan, mutta et halua ketään lähelle, happi loppuu. Saatat istua, saatat sanoa että on paniikkikohtaus. Lopputulos, sinä joko rauhotut tai vaikka tulisi ambulanssi. Mitä sitten? He rauhoittavat sinut. Ei ole häpeä. Itselläni kävi niin usein.
Lopputulos on se, että kukaan ei näe sitä kaaosta mielessäsi (sitäkin miettii) ja ei varmaa pidä outona. Itse koit yhden askeleen eteenpäin, selviytymisen paikan päällä.
Tiedän, se ON rankkaa... mutta taas jankutan: ÄLÄ LUOVUTA! Kaikki apu, jota tarvitset..ota vastaan.
Jos pystyt..pysädy välillä ajatuksiisi, miksi pelkäät. Sen kohtaaminen voi olla vaikeaa mutta myös vapauttavaa....
Voimia tähänkin päivään
Maarit
PS: jos haluat tietää jostakin enemmän, laita kommenntia. Tai vaikka sieltä sähkärin kautta! :)
PS: jos haluat tietää jostakin enemmän, laita kommenntia. Tai vaikka sieltä sähkärin kautta! :)
huh huh... teksti osu ja uppos.. mm.vähillä yöunilla meno keskustassa... piiiitkä bussimatka ja tuntui ku tukehtuis.. (kaikki muut on nii normaaleja) (ei kellää muulla oo tämmöstä paskamaista ongelmaa) ... kotiinpäin bussia ootellessani 15min meinasin juosta karkuun itteeni... tuntu lopulta etten vaan selviä ku ei näkyny bussia..en nähnyt missään likellä ku ihmisiä ja piilopaikkaa ??? EI.. apua.. käänsin päätäni ja seurasin ohimenevää pariskuntaa,yhtäkkiä huippasi.. korjasin äkkiä asentoani ja hengitin (eli tarkkailin pintahengitystäni) ... pelkäsin kuollakseni että taju lähtee ja en jaksa kaatua nyt tuohon loskaiseen maahan... sama tunne jatkunut jo kotonakin 2h ajan.. (jälkiolot) mulle usein käy näin.. Selvisin joo,mutta en tiedä milloin tuosta saisi rutiinia :(
VastaaPoistaAnsku, tsemppii ihan hitokseen. Muistan ton tunteen, liiankin hyvin välillä :/ se on niin paskamainen olo! Välillä, kun olen just väsy tms ja kaupan kassalla, pitkä jono ja kuuma..sama tulee pikkasen takas. Aivot sanoo, että omaa ajatusta vaan, tunne meinaa että JUOKSE!!
PoistaSiinäkin, järkisyy kun huippasi. Kun jännittää tarpeeksi niin niskat jumittuu, kääntäessä päätä saa enempi happea ja huippaa. Itse sen tulkitsee:vaara! Siinä tilanteessa ei oikeastaan kerkeä ottaa tilannetta haltuun, varsinkin kun taustamelua yms on ja aivot ei saa rauhassa kelata hommaa läpi. Muistan, kun itse halusin väliilä, että olisin saanut liikenteen melut yms napinpainauksella pois, hiljaiseksi. Liikaa ärsykkeitä!!! Again, älä luovuta. Tiedän ja ymmärrän: raskasta! Ainoa tie taitaa olla se taistelu..... sama mullakin oli, kotona jatkui. Ei rauhoittunut millään, liian rankkaa kropalle. Yksi, mitä tein usein, oli se että laitoin pään kraanan alle ja kylmää vettä päälle. Vähän niinkuin herätys ja jostakin syystä se kylmä on mun paras kamu näissä tilanteissa? Iso halaus ja voimia!!!!!!! <3
Kiitos <3 Mie romahin taas eilen.Liikaa paineita.. Oon huomannu että paniikkihäröilyn kans vaivaa ahdistus oikee pitkällä kaavalla. Kun ahdistus oikeen jytää nii tulee vielä epätodellinen olo. Eilen multihuipennus raskaasta viikosta pukkas päälle ja mie romahin ;) Juu-u.. onneksi TIETO ettei se kestä ikuisuutta vaikka se pelko aina painaa takaraivossa..entä jos tää ei menekään KOSKAAN OHI.Ihme kyllä.. tunti pahimman jälkeen se vaan loppui??? ja nytkin on tyyni olo :)))) (osaan nauttia tästä jopa) Jotenkin keskityin kattelemaan teeveetä ja tietoisesti tunnustelin sitä ahdistusta kehossani. Tunnistin omenan kokoiseksi möykyksi palleassa joka velloi vatsan seudulla kovasti. Ajattelin että sielläkös oot paskiainen,haluun nyt kattoo töllöä.Ja huh... sain olon hallintaani,hyväksyin ja kestin. Kiiiiiitos tuhannesti vielä kun kirjoittelet tänne juttujasi. t.AntSku ;)
VastaaPoistaAtsku, siul on oikeus siun omiin tunteisiin! <3 Mahtia, että sanoit sille paskikselle palleassa notta shut up! Siellä muuten mullakin hengailee se, ja joteski sit vaikuttelee tuohon hengitykseen...just niinkuin ei pitäis. Jälkitilat on kyl yhtä euforiaa, sie romahit ja selvisit!! Yes, ja viel bongasit paikanki, mis se luuraa, ahistus. Itelki se ahistus an kyl myrkkyy! Romahtaa.. ja sit voitetaan! Hitoksee, ku rustasin äsken pidemmän ja paremman vastauksen ja se hävis? Huh... mu ny tsemppiiiiiiiiiii iha niinku roppakaupal ja kiitos ku käyt täällä :)
VastaaPoistaMaarit :)