Taas on mennyt aikaa, kun olen tänne Kirjoitellut.
L aitan kuvana tekstin, jonka Kirjoitin Aikoinaan erääseen lehteen.
Toivottavasti näkyy hyvin. Se Kertoo ajasta, jolloin paniikkini oli pahana Ja en uskonut toipumisen olevan mahdollista..
Hyvää yötä Kaikille ja voimia
Maarit
Ja huomaan, jotta kuva ei näykkään kunnolla, joten kirjoitan teksin tähän uudestaan :)
PANIIKKIHÄIRIÖ VIE HALUN ELÄÄ
" Paniikkihäiriö? Sana, jota useimmat ihmiset joko pelkäävät tai eivät uskalla välittää.On vaikea puhua/kirjoittaa paniikkihäiriöstä, sillä jos sitä ei itsellä ole, on koko sairautta vaikea käsittää. Sillä sairaus paniikkihäiriö on. Se ei ole tarttuvaa, tappavaa eikä arkoita, että olisit tulossa "hulluksi", vaan se on sairaus, joka hankaloittaa elämää erittäin paljon.
Haluaisit lähteä ulos, tavata ystävät, toteuttaa unelmasi... Mutta mikä estää? Pelko, kauhu, epänormaaliksi leimautuminen.. Haluaisit lähteä ulos kävelemään, nauttia ulkona olosta, auringosta, elämästä. Olet jo ulko-ovella: pelko kuolemasta, yksinjäämisestä, itsekontrollin pettämisestä iskee!
Et uskalla lähteä ulos, et myöskään osaa selittää muille miksi. Itket, turhaudut, ajattelet, ettei sinulle ole tulevaisuutta, samalla pelkäät tuhoavasi lähimmäistesi elämän. Koska tarvitset apua, sillä et pysty olemaan yksin.
Minulla on ollut nyt laaja-alainen paniikkihäiriö viisi vuotta. Olen 24-vuotias ja minusta tuntuu, että niin sanotut parhaat vuoteni ovat menneet hukkaan. Kaikki ystäväni ottavat irti elämästä niin paljon kun saavat. Minä otan irti kaiken sairaala-lääkäri-lääkekierteestä.
Tämä sairaus on vienyt minulta ystäviä, elämänhalun, tulevaisuuden suunnittelun.
Ennen olin aina menossa: rakastin tanssia, elämää, jopa itseäni. Nyt tunnen ainoastaan vihaa itseäni kohtaan, tuntien samalla tuhoavani lähimmäisteni elämän. rakastan vieläkin tanssia, haavetta päästä tanssimaan jonnekkin, missä tähdet paistavat kirkkaina, tuntisin olevani taas elossa..
Mutta sitten taas vihaan itseäni, koska mieleeni tunkeutuu pelko epäonnistumisesta, takaiskuista.
En uskalla lähteä kaupaan, en mennä bussiin. yksinkertaisesti elää.
Ajan vain taksilla lääkäristä toiseen, etsien vastausta, ihmettä. JOskus, kun olen selvinnyt "työstä", eli olen käynyt kaupungilla, tunnen hetken mielihyvää. Sitten muistan, että useimmille se on vain normaalia elämää. Masennun. Tekisi mieli niellä kaikki lääkepurkit ja nukkua pois,toivoen heräävänsä vapaana., ilman kokoaikaista pelkoa. Ehkä ihmiset ajattelevat, että olen laiska, vaikka yritän selittää. Suutun, kun ihmiset eivät ymmärrä! Vaikea sitä on ymmärtääkkin.
Ei uskalla liikkua ulkona, liikkua yksin, tehdä työtä. Hah! Laiska! Silti teen 24tuntia vuorokaudessa työtä itseni kanssa, yrittäen ymmärtää. Enkä silti ymmärrä. Olen ollut sairaaloissa, lääkäreissä, terapioissa, yrittäen ymmärtää, miksi en voi elää niinkuin muut. Yritän taistella, väsyn, käyn sen läpi monta kertaa ja väsyn aina vaan enemmän. Silti unelmoin, että joku päivä aurinko paistaisi minullekkin. Tiedän, etten ole ainoa, joka kokee tämän saman, mutta silti tuntuu, kuin olisin yksin.
Toivoisin, että ihmiset tajuaisivat, kuinka raskas taakka paniikkihäiriö on ja antaisivat mahdollisuuden ihmissuhteisiin ja ymmärrystä: läheisys ja kannustus ovat yksi tärkeä osa paranemista. Se vaatii paljonmyös muilta, mutta jos välittää jostakin ihmisestä, kärsivällisyys ja rakastaminen välittämättä nimestä "paniikkihäiriö" on jo iso askel. Pyydän kaikkien paniikkihäiriöisten puolesta: älkää tuomitko meitä sairautemme perusteella. Kiitos!
Maarit"
Eli, kirjoitin tämän lehteen 17vuotta sitten....Ja nyt olen voittanut tuon..
Haluan siis sanoa, että toivoa on, ja paistaa se aurinko risukasaankin, joskus!!!! :)
L aitan kuvana tekstin, jonka Kirjoitin Aikoinaan erääseen lehteen.
Toivottavasti näkyy hyvin. Se Kertoo ajasta, jolloin paniikkini oli pahana Ja en uskonut toipumisen olevan mahdollista..
Hyvää yötä Kaikille ja voimia
Maarit
Ja huomaan, jotta kuva ei näykkään kunnolla, joten kirjoitan teksin tähän uudestaan :)
PANIIKKIHÄIRIÖ VIE HALUN ELÄÄ
" Paniikkihäiriö? Sana, jota useimmat ihmiset joko pelkäävät tai eivät uskalla välittää.On vaikea puhua/kirjoittaa paniikkihäiriöstä, sillä jos sitä ei itsellä ole, on koko sairautta vaikea käsittää. Sillä sairaus paniikkihäiriö on. Se ei ole tarttuvaa, tappavaa eikä arkoita, että olisit tulossa "hulluksi", vaan se on sairaus, joka hankaloittaa elämää erittäin paljon.
Haluaisit lähteä ulos, tavata ystävät, toteuttaa unelmasi... Mutta mikä estää? Pelko, kauhu, epänormaaliksi leimautuminen.. Haluaisit lähteä ulos kävelemään, nauttia ulkona olosta, auringosta, elämästä. Olet jo ulko-ovella: pelko kuolemasta, yksinjäämisestä, itsekontrollin pettämisestä iskee!
Et uskalla lähteä ulos, et myöskään osaa selittää muille miksi. Itket, turhaudut, ajattelet, ettei sinulle ole tulevaisuutta, samalla pelkäät tuhoavasi lähimmäistesi elämän. Koska tarvitset apua, sillä et pysty olemaan yksin.
Minulla on ollut nyt laaja-alainen paniikkihäiriö viisi vuotta. Olen 24-vuotias ja minusta tuntuu, että niin sanotut parhaat vuoteni ovat menneet hukkaan. Kaikki ystäväni ottavat irti elämästä niin paljon kun saavat. Minä otan irti kaiken sairaala-lääkäri-lääkekierteestä.
Tämä sairaus on vienyt minulta ystäviä, elämänhalun, tulevaisuuden suunnittelun.
Ennen olin aina menossa: rakastin tanssia, elämää, jopa itseäni. Nyt tunnen ainoastaan vihaa itseäni kohtaan, tuntien samalla tuhoavani lähimmäisteni elämän. rakastan vieläkin tanssia, haavetta päästä tanssimaan jonnekkin, missä tähdet paistavat kirkkaina, tuntisin olevani taas elossa..
Mutta sitten taas vihaan itseäni, koska mieleeni tunkeutuu pelko epäonnistumisesta, takaiskuista.
En uskalla lähteä kaupaan, en mennä bussiin. yksinkertaisesti elää.
Ajan vain taksilla lääkäristä toiseen, etsien vastausta, ihmettä. JOskus, kun olen selvinnyt "työstä", eli olen käynyt kaupungilla, tunnen hetken mielihyvää. Sitten muistan, että useimmille se on vain normaalia elämää. Masennun. Tekisi mieli niellä kaikki lääkepurkit ja nukkua pois,toivoen heräävänsä vapaana., ilman kokoaikaista pelkoa. Ehkä ihmiset ajattelevat, että olen laiska, vaikka yritän selittää. Suutun, kun ihmiset eivät ymmärrä! Vaikea sitä on ymmärtääkkin.
Ei uskalla liikkua ulkona, liikkua yksin, tehdä työtä. Hah! Laiska! Silti teen 24tuntia vuorokaudessa työtä itseni kanssa, yrittäen ymmärtää. Enkä silti ymmärrä. Olen ollut sairaaloissa, lääkäreissä, terapioissa, yrittäen ymmärtää, miksi en voi elää niinkuin muut. Yritän taistella, väsyn, käyn sen läpi monta kertaa ja väsyn aina vaan enemmän. Silti unelmoin, että joku päivä aurinko paistaisi minullekkin. Tiedän, etten ole ainoa, joka kokee tämän saman, mutta silti tuntuu, kuin olisin yksin.
Toivoisin, että ihmiset tajuaisivat, kuinka raskas taakka paniikkihäiriö on ja antaisivat mahdollisuuden ihmissuhteisiin ja ymmärrystä: läheisys ja kannustus ovat yksi tärkeä osa paranemista. Se vaatii paljonmyös muilta, mutta jos välittää jostakin ihmisestä, kärsivällisyys ja rakastaminen välittämättä nimestä "paniikkihäiriö" on jo iso askel. Pyydän kaikkien paniikkihäiriöisten puolesta: älkää tuomitko meitä sairautemme perusteella. Kiitos!
Maarit"
Eli, kirjoitin tämän lehteen 17vuotta sitten....Ja nyt olen voittanut tuon..
Haluan siis sanoa, että toivoa on, ja paistaa se aurinko risukasaankin, joskus!!!! :)
sellasta haluisin kysyä, että oliko sulla sellasta epätodellista oloa? mulla ollu paniikkihäiriö nyt neljä vuotta ja rankkaa on.. enimmäkseen ton epätodellisen olon kanssa :(
VastaaPoistaMoikka!
PoistaJa kyllä, oli todellakin. Olo oli koko ajan sellainen, että en elä omaa elämääni, vaan jotain muuta. Ei tämä voi olla mun elämää? Itseasiassa äärivaikea edes kuvailla sitä epämääräistä, epätodellista oloa. Olo oli kuin olisin vaan leijunut jossain ihme tilassa ajan mennessä eteenpäin... Uskon, että rankkaa sinulla on.
4vuotta on pitkä aika paniikin kanssa. Please, älä luovu toivosta! Itse ajattelin, että en ikinä selviä, mutta.. selvisin. Rankkaa se on...Varsinkin, kun ajatus menee siihen suuntaan että olen "epänormaali" verrattuna toisiin...
Hirmusti tsemppiä sulle, ja kirjuuttele lisää jos siltä tuntuu :)ps.
se on normaali olotila mielestäni paniikkihäiriön kanssa, joten olet ihan normaali ;)
kiitos vastauksesta! helpotti paljon :)
VastaaPoistaEi mitään ja hyvä kun pystyin olemaan vähän edes tueksi :))
Poista